Missä olit, kun kuulit Pariisin ampumisista ja räjähdyksistä? Minä lämmitin kotona edellisen päivän lihamureketta paistinpannulla ja keitin makaroneja lapselleni, joka oli lähdössä ystävänsä syntymäpäiväjuhlille.
– Miten ne voi tehdä tällaistä? esikoiseni pohti ja hänen vihreistä silmistään kuvastui epäusko.
Makaroneja pyörittävä kauha pysähtyi, kun kyselin asiasta lapseltani lisää. Olin elänyt edellisen illan nauttien ystävien ja taitavan huuliharpistin bluesmusiikista. Yö ja aamupäivä menivät totaalisessa uutispimennyksessä, joka valkeni räväyttäen Pariisin tapahtumat vasten marraskuun valjaita kasvojani ja ikkunan takaa aukeavaa mustaa kynnöspeltoa.
Istuimme pöydän ääreen, katsoimme toisiamme höyryävän murekkeen takaa, puraisimme porkkanaa ja pohdimme. Lapseni mietti moraalia ja minä ajattelin, miten ihminen räjäyttää itsensä ja samalla muita. Hän tarvitsee rynnäkkökiväärin, räjähdevyön, kannustusta ja rohkaisua tekoonsa ja uskon, että hän tekee oikein, toimii yhteisönsä edun nimissä tai ainakin kokee, että hänellä on oikeus tehdä veriteko. Kun ajatuksen kääntää toisin ja kysyy, miten ihmisestä kasvaa sellainen, että hän varjelee elämää, pohtii perusarvoja: Hän tarvitsee rakkautta ja hoivaa ensihetkistä lähtien, hellävaraista ohjausta ja rajoittamista kasvunsa aikana, hän tarvitsee tunteen, että on arvokas sellaisena kuin on ja yhteisön, jossa hänellä on paikka toimia yhtenä arvostettuna jäsenenä. Ja turvaa, sitä hän tarvitsee. Porkkana juuttuu kurkkuun, kun mietin kasvualustoja, jotka saavat eristäytymään ja/ tai liittymään terroristijärjestöihin.
Ulko-ovi kävi, lapsi hyppäsi ystävien auton kyytiin ja lähti keilaamaan. Minä katsoin rapaisen Audin perävaloja ja muistelin keväistä Pariisia: Kuulin nopeasti pulppuilevan kielen, josta ymmärsin palan sieltä, toisen täältä. Maistoin juuri leipomosta haetun patongin pehmeän maun ja kahvilan vahvan espresson. Näin hilseilevien ikkunapielien takaa puistoon, jossa baskeripäiset miehet pelasivat petankkia. Niin ja tunsin täpötäyden ruuhka-ajan metron, jossa olimme kuin sillit purkissa. Tosin en tiedä, miltä sillistä tuntuu olla metallipurkissa, mutta kuvittelen kalan tunteen, kun molemmissa kyljissä on kiinni lajitoveri ja sekä edessä ja takana hengittää vielä lisää lajikumppaneita.
Kun Audin perävalot olivat kadonneet ja tuijotin tyhjää tietä, muistin yläasteen historian kirjan kuvan, jossa nainen rinnat paljaina kannattelee repaleista Tricolorea ja taistelee yhdessä hattupäisten miesten kanssa arvojensa puolesta. En muista moniakaan vuosilukuja historiasta, mutta Euroopan hullun vuoden 1848 numerot ovat jääneet tiukasti kiinni vaatteisiini. Ajatus vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta, joka koskisi kaikkia, kiehtoi jo teini-ikäisenä.
– Eihän ne voi tänne Suomeen tulla? kuului kuopukseni kysymys saunan löylyissä, joissa väsyneet jalkani ja kireät olkapääni pehmenivät.
– Ei ne varmaan tänne tule, vastasin nopeasti ja totesin, että ajatukseni olivat yhtä pehmeitä kuin jalkani lauantaipäivän pyykki-, siivous- ja ruoanlaittorumban jälkeen.
Rajat kiinni, jotkut sanovat ja ajattelevat, että se on vastaus isoon pakolais- ja siirtolaisongelmaan. Yläasteella ja lukiossa minulle historiaa opettivat palavasilmäiset, nuoret opettajat, jotka saivat ymmärtämään, että eriarvoisuuden lisääntyessä lisääntyvät myös konfliktit. Ajattelen, että juuri eriarvoisuutta terroristijärjestöjen johtajat toivovat, sitä, että rajat lyötäisiin kiinni ja demokraattisiin maihin pyrkijät kokisivat, etteivät he kuulu tänne. Pariisin iskujen tarkoitus on saada aikaan koston kierre: länsimaalaiset vihaisivat viattomia muslimisiirtolaisia, jotka myös pelkäävät terroristeja. Näin vastakkainasettelu länsimaalaisten ja muslimiväestön välillä syvenisi entisestään.
Koti on usein ihmiselle paras paikka ja ihanteellisinta olisi, jos pakolaiset saisivat avun mahdollisimman lähellä kotiaan. Kaikilla on oikeus elää vapaana, kokea veljeyttä ja tasa-arvoa. Mitä me tavalliset eurooppalaiset voimme sitten tehdä, kun tunnemme itsemme pieniksi ja avuttomiksi terroristien pelottelun alla? Me voimme rakastaa ja arvostaa kodissamme ja kotimme ulkopuolella asuvia lähimmäisiämme niin, että jokainen kokee olevansa riittävän hyvä ilman, että tekee mitään elämää tuhoavaa. Niin, olen lukenut John Lennonini. Saisin lukea enemmän mm. Martin Luther Kingiä, Dalai-lamaa, Äiti Ammaa, Raamattua ja Koraania. Luokkatoverini ovat kouluaikoina saaneet kuulla aamunavauksissa Imagine-kappaleen useasti, jopa kyllästymiseen asti. Kerta kiellon päälle, laitan siihen linkin, koska sanat ovat yhä ajankohtaiset.
