Millainen kesämuisto kantaa Sinua hämärissä hetkissä ja puseron alle tunkevassa tuulessa? Minulla vuorokauteen, jolloin aika menetti merkityksensä, kuului valo, yö ja sitkeä sydän.
– Valvo yksi yö, ohjeisti rehtori kevätjuhlapuheessaan lomalle kirmaavia oppilaita ja heidän vanhempiaan.
Kesä ehti meloa pitkälle, melkein törmätä laiturin nokkaan ja paimentaa tiukasti vallattomia sadepilviä, etteivät ne karkaa, ennen kuin sain toteutettua rehtorin lomaohjeen. Nyt olen katsellut maakuntaa ja kanssaihmisiä näillä silmillä niin pitkään, että olen edesvastuuton siitä, mitä sormet näpyttelevät tietokoneelle.
Aamun ensisäteiden ohjaamana suuntasin Golfin nokan kohti naapurikaupunkia, jossa sain ohjausta työhöni ja kaikkeen, mikä sillä hetkellä huusi kysymysmerkkeinä. Kun kysymykset olivat vaimenneet ohjaajan upottavalle sohvalle, astelin sisään katsastusasemalle, toisen kerran lomani aikana. Näiden kahden katsastusaseman oven kahvaan tarttumisen välissä avasin autokorjaamon öljyisen rivan lukemattomia kertoja, tarvoin sateessa kodin ja korjaamon välisen matkan vettä litisevissä lenkkareissa ja kuulin, kuinka luvattoman paljon työtunteja tärkeän työkaverini ajokuntoon saattaminen vaatii. Kaikki tämä pyyhkiytyi mielestäni pois kuin suolistokaasu hukkuu isoon hiekka-aavikkoon, kun sain paperiin leiman: yhteiset matkamme jatkuvat!
Kotona siirtelin henkareita vaatehuoneessa edestakaisin ja puin sieluni silmin parhaimpia ylleni. Kun löysin vaateparren, joka miellytti silmiä ja kehoa ja löysi yhteisen nuotin yli 20 astetta innostuneesti mainostavan lämpömittarin kanssa, kapusin ratin taakse ja ajoin Pohjolan valkeaan kaupunkiin siskoni luo. Hän lipui avaamaan oven yllään upea, hennosti vaaleanpunaiseen taittava nahkatakki.
– Tämä on keinonahkaa, hän sanoi, kun ymmärsin ihastella takkia ja sen kantajaa ääneen.
Siskoni on tarkka eläinten oikeuksista ja hyvä niin.
– Aito rakkaus yllättää sut vielä kerran, Juha Tapio lauloi niin suurella sydämellä Toppilan Möljällä, että uskoin siihen kyseenalaistamatta hetkeäkään hänen sanojaan yhdessä sisareni ja monen muun kanssa. Kun laulaja palasi vielä ojentamaan kätensä muutaman penkkirivin takaa hitaasti lämpenevään pohjalaiseen käteeni, jossa ei ollut enää muistoja öljyisestä korjaamon rivasta, olin kuin pikkutyttö, joka sai syntymäpäivälahjan.
Konsertin flow kantoi meidät toiseen kaupunkiin, jonne siskoni jäi silmät väsyneinä vilkuttamaan tumman yön ja sumupisaroiden keskelle. Sitten hän kömpi todennäköisesti perhepetiin muistelemaan Juha Tapion kädenpuristusta ja lempeää katsetta, joista myös hän pääsi osalliseksi. Minä puolestaan juttelin kuu-ukolle ja kehuin hänen hoikkaa olemustaan, joka valaisi mutkittelevaa ja hiljaista tietäni kohti kotia. Silmäni eivät enää halunneet pitää kiinni yhteistyösopimuksestamme vaan vaativat erityishuomiota aamuyön pitkinä hetkinä. Venyttelin ja jumppasin kasvolihaksiani kuten Mr. Bean konsanaan. Tulitikkuja ei kuitenkaan löytynyt hanskalokerosta, sieltä samasta, josta löytyi katsatusaseman leimalla varustettu paperi, vaan pinnistin viimeiset mielikuvitukseni rippeet ja kuvittelin tikut. Tosin unen ja valveen rajamailla mielikuvitus ja todellisuus tanssivat niin kiihkeän tangon, ettei niitä erottanut enää toisistaan.
Nyt istun ja ihmettelen, mitä ihmettä teen puoli seitsemältä lauantaiaamuna sängyssä, kun voisin nukkua. Suljin tovi tietokoneen. Luin läpi tekstiä, jota en ole osannut käydä läpi viime kesän jälkeen, kun moni asia muuttui. Teksti heräsi ja piti hereillä, vaikka minulla oli mahdollisuus nukkua.
– Sinussa on valo, sinussa on yö, sinulla on sitkeä sydän, joka lyö.
Yö on mennyt, on aamu. Minä painan pääni vihreälle tyynylle, kauniita unia ystävät ja rakkaat.
