Otin lähikontaktia apukeittiön harmaisiin, kylmiin laattalattioihin. Laatat kastuivat kyynelistäni, jotka laskivat kaltevaa pintaa, likaisiksi värjäytyneitä, joskus valkoisina hohtaneita saumausvälejä pitkin lattiakaivoon, siihen samaa, jonne esikoiseni pissan kaari oli aurannut tiensä joku vuosi sitten. Niin, lapseni, pelkäsin kuollakseni luopua hänestä. Olin haaveillut voitelevani hänelle juustoruisleivät retkireppuun, saattavani eskarioven taakse, katsovani posket ylpeyden punaa hehkuen hänen tonttutanssiaan joulujuhlaesityksessä, muistuttavani kypärän tarpeellisuudesta pyöräillessä, kyseleväni englannin epäsäännöllisiä verbejä ja pidättäväni kiljaisua, kun istun ensimmäistä kertaa hänen autonsa kyydissä.
Niin, lista on loputon. Lyhyesti sanottuna halusin elää hänen kanssaan, kokea arjen ja juhlahetket. Pelkäsin, että kuolen ja unelmani kuolevat kanssani.

Arki ja juhla rullasivat, seurasivat toisiaan, lomittuivat lapsiperheen ruuhkavuosina. Olin voidellut juustoruisleivät ja kinkkusämpylät, saattanut eskariin ja ekaluokalle (sitten ei tarvinnut kuulema enää saattaa), tuputtanut pyöräilykypärää ulko-oven paukahtaessa nenäni edessä kiinni sekä kysellyt englannin ja ruotsin epäsäännöllisiä verbejä. Kaiken tämän koettuani löysin itseni taas pelkäämästä. Nyt makasin harmaiden laattojen sijasta kummilapsilta syntymäpäivälahjaksi saamieni Beatles-lakanoiden välissä ja odotin elämän nälkää, joka tarttuisi jalkoihini ja kannattelisi, kun olin luopumassa perinteisestä perhekäsityksestä: kahdesta vanhemmasta, lapsista, koirasta ja omakotitalosta.

Olin rakentanut perheidyllin metsäretkistä kuusikkoon kuuran rouskuessa saappaiden alla, päivälliskeskusteluista koulu- ja työpäiviä muistellen höyryävän lohikeiton äärellä, levollisista pyhäaamuista Late Lampaan, Kalevan sunnuntainumeron ja käsiä lämmittävän minttuteemukin kanssa. Unelmoin, kuinka kirjoitan veden äärellä, sillä siellä ajatukseni lentää ja kalastaa oikeat sanat ja lauseet. Kuinka tuhansien takapuolta puuduttavien hetkien, paperille löytäneiden kirjainten jälkeen saan tekstin valmiiksi ja kansien väliin.

Pelko aurasi tietäni pimeyteen, jossa puristin rystyset valkoisina perheidylliäni ja unelmiani. Käsistäni loppui voima, perheidylli ja unelmat karkasivat.

Mitä löysin, kun harhailin eksyneenä pilkkopimeässä? Haparoin, etsin jotain, johon uskoisin ja luottaisin. Minuun tartuttiin, tunsin läheisten ja ystävien lohdutuksen ja tuen. Eräs ystäväni jakoi kanssani Rumin ajatuksen: ”The wound is the place where the Light enters you” ja jatkoi, että haavoista ja säröistä valo heijastuu takaisin maailmaan. Hima Wisdom Practitioner -koulutuksen valmentaja
Keiju Vihreäsalo neuvoi minua olemaan lempeä itselleni ja elämäntilanteelleni: ”Rauhaa, teetä, aikaa”. Hän pyysi kokeilemaan, miltä tuntuisi leijua tilassa, jossa ei ole uusia unelmia. Keksimään mielikuvia, jotka tekevät tyhjyydessä olemisen pehmeämmäksi ja turvallisemmaksi.

Sovitin neuvoja ylleni pimeässä, uskalsin luottaa tuntooni mielen sormenpäissä ja aistin, kuinka pehmeä energia hehkui resuisesta sydämestäni. Lukemattomien teekuppien jälkeen oivalsin, kuinka säröt aurasivat valon säteitä pimeään ja tunsin muutakin kuin tyhjää ilmaa, joka vastusti kulkuani.

Aura työnsi pelon taaemmas. Katselin ja tunnustelin elämääni vakavan sairauden ja avioeron jälkeen, hyväksyin risaisen elämän, josta Juicekin lauloi 80-luvulla. Nuorena en ymmärtänyt risaisuudesta mitään, mutta nyt sain elämänkokemuksia, jotka kasvattivat säröjen kautta.

Palasin kotiin Santorinilta, kun kuura koristeli kotimatkan varrella kasvavat männyt ja kanervat. Istuin esikoiseni kyydissä, en kiljaissut, en edes pidättänyt kiljaisua, olin oppinut luottamaan häneen. Kotona odotti kuopukseni ja äitini keittämä höyryävä lohisoppa ja tuoksuva omenapiirakka. Olin kirjoittanut veden äärellä, Välimeren rannalla auringon kullatessa valkeaksi rapatut seinät ja siniset katot kannustavien ja elämään maistaneiden ihmisten kanssa. Luovan kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen kertoi, että aina pitää olla tohkeissaan, vaikka olisi pahanteossa. Mietin hänen sanojaan ja ymmärsin, että elämää saa elää tohkeissaan. Ikäviä asioita sattuu, mutta elämäniloa niille ei saa uhrata.

Niin, mitä löysin Beatles-lakanoiden välissä? Luin Santorinilla kirjoittamani tekstin ja oivalsin, kuinka unelmat tarvitsevat tilaa hengittää, muuttua, kuinka epätäydellisen koskettavaa elämä on, ja miten samanlaisia me olemmekaan.

Olen löytänyt kartan, käyttöohjeen häneen, sinuun.
Olen katsellut teitä kaukaa, läheltä, etäännyttänyt, tsuumannut
ja löytänyt ihmisen, joka kaipaa, unelmoi, rakentaa, purkaa, rakentaa uudestaan, rakastuu, rakastaa,
tarvitsee suojaa, ihoa ihoa päälle, alle, väliin.

Olen kadottanut pyöreäaukkoisen t-paidan Spiderman-pussilakanan sisään,
lukemattoman määrän Savoniasarjan ruokalusikoita työreppuun, koulujen terapiahuoneisiin, Golfin mattojen alle.
Olen kadottanut asiakaspapereita työpöydän paperikaaokseen, Afrikan tähti -pelin setelinipun väliin, tietokoneen kovalevyn käsittämättömään avaruuteen.
Olen kadonnut peiliin, jossa harhailee tyhjä, kiireinen katse etsien steariininpätkän lepattavaa, valoisaa lankaa,
hirsikodan nuotiota, jossa oranssi nuolee mustaa,
kiukaan pesää, koivuhalon kuivaa, ennaltaodotettavaa rakkautta.

Olen kadottanut täydellisyyden, sen tavoittelun ja etsimisen.

Olen löytänyt arvoituksen, jonka ratkaisussa ei ole deadlinea, ei loppua.
Se rauhoittaa kävelemään paljain jaloin, maistamaan jalkapohjilla kuumaa asfalttia,
pieniä, monisärmäisiä kiviä,
hiekkaa, joka tuulessa nousee pohkeisiin,
haavan lehtiä,
kuralätäköitä, joissa saa hyppiä yhdellä jalalla, kahdella jalalla,
niin, että kura roiskuu reisille.

Olen kadottanut täydellisyyden.
Olen löytänyt itseni.