blogi

Kasvun Pintaa

Elämän makuisia kirjoitelmia matkan varrelta.

Minun huonetta ei ainakaan anneta
06.09.2015
– Minun huonetta ei ainakaan anneta!
Kysymys edellä oli kuulunut, otetaanko isoisä meille asumaan. Pappa ei ollut pakolainen sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka hän pakeni vanhainkodissa asumista samaan aikaan, kun Herreys-yhtye voitti Euroviisut kultaisissa kengissään. Kuka haluaa tinkiä saavutetuista eduista? En ainakaan minä, kun olin saanut asua omassa huoneessani kolme vuotta, eivätkä siskonikaan, joilla oli samanlaiset luontaisedut. Loppujen lopuksi papan pako onnistui, ja me kolme murrosikäistä sisarusta majoitumme samaan huoneeseen. Diggi-loo diggi-ley -kappale kaikui c-kasetilta. Jotkut tykkäsivät siitä, joku ei.
Isoisä oli paennut ennenkin: suuren maahanmuuttoaallon saattelemana hän oli seilannut Atlantin yli isänsä silmäkulmassa ja rantautunut siihen Yhdysvaltain koillisrannikolla sijaitsevaan osavaltioon, jossa on niin monta s-äännettä, että paremmallakin puhemotoriikalla sanan ääntäminen kuulustaa m-äänteen jälkeen täydeltä sihinältä. Mutta yritetään!
– Massachusetts.
Papan perhettä kutsuttiin maahanmuuttajiksi. Olisivatko he nykyisin elintasopakolaisia tai muodikkaasti sanottuna elintasosurffareita? He lähtivät etsimään parempaa elämää, kuten isänikin lähti helpomman rahan perään. Ihan helppoon rahaan isäni ei uskonut, sillä hän ei odottanut kolmea kuukautta, jolloin ensimmäinen lottoarvonta suoritettiin Suomessa, vaan löi 20 litraisen öljykanisterin räntäsateiseen savikkoon ja päätti lopettaa kaivuutyön. Isä oli kantanut pimeässä kanisteria pari kilometriä metsäojien kaivuutyömaalle, missä traktorikaivuri odotti letkut taas rikkinäisinä. Se riitti isälle. Hän ei pakannut äitiä ja minua kumiveneeseen, vaan me seilasimme sinivalkoisella Silja Linella sinikeltaiseen yltäkylläisyyden maahan. Kanisterin kannon ja jäätyneiden letkujen rassaamisen sijaan isä alkoi valssata rautaa lämpimissä ja valoisissa olosuhteissa.
Sellaisia me ihmiset olemme, käännämme itsemme kohti parempaa. Yksi opiskelee lääkäriksi, toinen väärentää tutkintodistuksen ja leikkii lääkäriä, joku ostaa lomamökin tai Mersun, jonkun rahat riittävät uusiin kenkiin. Yksi menee naimisiin ja hankkii lapsia, toinen vaihtaa viran yksityisyrittäjyyteen, joku muuttaa maalta kaupunkiin ja toinen päinvastoin. Miksi? Että olisi onnellisempi. Niin ja joku lähtee kotoaan, kun pelkää.
Mieli toimii mielenkiintoisesti tai itse asiassa se toimii säästäväisesti, kun se yksinkertaistaa, lokeroi ja rakentaa stereotyyppejä, jotta meidän olisi helpompi ajatella. Mielen toiminnan kannalta ja energiankäytön näkökulmasta olisi kokonaisedullista, jos kaikki pakolaiset olisivat hyviä ja elintasopakolaiset olisivat pahoja, siis he, jotka ahtautuvat rekan perään sen toivossa, että uusi kotimaa tarjoaa heille ilmaisen hammashoidon. Mutta me olemme ihmisiä, emmekä ota toiminnassamme huomioon mielen säästämistä. Yhdessä hetkessä olemme kavereiden kanssa ystävällisiä ja huomaavaisia, toisessa hetkessä puolustaessamme saavutettuja etuja entisen puolison kanssa rupisammakoita lentelee suusta niin, että itseämmekin inhottaa. Saako meitä lokeroihin, joihinkin raameihin?
Jotkut perheet ottavat maahan saapuneita ihmisiä koteihinsa asumaan. Saisinko samanlaisen vastauksen, jos esittäisin kysymyksen uusista asukkaista lapsilleni kuin äitini sai tiedustellessaan isoisän muuttoa lapsuuden kotiini? Meillä on tilaa, lauantaisin moppia heilutellessa ja joka kuukauden viimeinen päivä tiliotetta tarkastellessa, liikaakin. Kotiimme sopisi ihmisiä, jotka ovat jättäneet lapsen ensiaskelkengät, valokuva-albumit, rakkailta saadut kirjeet; läheiset ihmiset, koulut ja työpaikat sekä lempimukit taakseen ja saapuneet tänne joko kumiveneellä, rekan peräkontissa tai lentokoneella.
Ottaisinko heidät vastaan silkasta auttamisen halusta? Kuulen, kuinka sydämeni äänen rinnalle hiipii hiljaa mielipiteensä laukova ego: Jotain he voisivat tehdä kiitokseksi majapaikasta. Voisivat pestä ikkunat ennen pakkasia. Keittiön ruudussa on vieläkin läntti, joka auringonsäteistä häikäistynyt räkättirastas sai aikaan. Joku voisi poimia viinimarjoja ja mehustaa ne. Kyllä heille varmaan mehu maistuu.
Jään odottamaan sydämeni ääntä. Olen ihminen, joka miettii vuodesta toiseen saavutetuista eduista tinkimistä kuten Ruotsikin juhlii Euroviisuvoittoaan, kappaleet vain muuttuvat kultaisista kengistä sankareihin. Osaisinko luopua omasta huoneestani, pyykkikoneeni yksinkäyttöoikeudesta, yksityisyydestä jääkaapissani ja keittiössäni? Ja pyöritellessäni irtipäästämistä mielessäni jälleen kerran, tiedän, että luopumalla saan uutta tilalle. Puhdasta sydämen ääntä odotellessani tiedän myös, että voin auttaa monella tavalla lähimmäisiäni, voin vaikka pakata pyyhkeen, saippuan ja kamman pussiin ja viedä sen vastaanottokeskukseen.

Johanna Pyrrö

Puheterapeutti, filosofian maisteri
Työnohjaaja STOry
HIMA Happiness Henkinen valmentaja

Frosteruksenkatu 13 C
86710 Kärsämäki

040 7442842
johanna.pyrro@kompassiterapia.fi

Kuuntele podcast

Viimeisimmät kirjoitukset