blogi

Kasvun Pintaa

Elämän makuisia kirjoitelmia matkan varrelta.

Kuoriutumattomia voikukkia
01.06.2019

– Ja paskat minä siitä välitän! lapsi karjaisee vesikierteet vihreissä silmissään ja pakenee suljetun oven taakse.

Anna uskoo kehon kieltä enemmän kuin sanoja. Neuvottomuus saa hänet vääntelemään käsiään, sydämessä sama liike toistuu. Anna on koputtamassa suljetun oven uurteeseen, mutta etusormen liike ennättää pysähtyä ennen kuin osuu kohteeseensa. Lapsi tarvitsee aikaa olla yksin. Anna tarvitsee aikaa olla yksin. Hänen pitää asetella ajatuksensa aikajanalle niin, että hän itse ensin ymmärtää syyn ja seuraukset.

Eteisestä jalkoihin löytyvät punaiset kumisaappaat. Kuoriutumattomat voikukat napsuvat saappaiden kärkiin, kun Anna astelee ylipitkäksi venähtäneessä ruohikossa. Moottori pyörähtää käyntiin neljännellä vedolla, hetken ilmassa viivähtää 98-oktaavisen bensan tuoksu ja harmaa utu. Ajaessa on hyvä asetella ajatuksia.

Wilman ja Annan suhde on monimutkainen. Anna tietää, että elämä on täynnä väärinkäsityksiä, joista syntyy ristiriitoja. Tekstissä väärinkäsityksiä aikaan saavia täkyjä on valtoimenaan. Anna pähkäilee aamuisin, avaako koulun hallinto-ohjelmaa, seuraako ikävä tunne koko päivän. Iltaisin sama tunne päätyy hyvästi makeat yöunet -ajatukseen. Oli vuorokauden aika mikä tahansa, Wilman avaaminen vaatii Annalta rohkeutta ja sopivaa adrenaaliryöppyä.

Anna haluaisi tiirailla tuloilmaventtiilin kätköissä, kuinka toiset vanhemmat avaavat oppilaitoksen hallinto-ohjelman nettiliittymän. Painavatko jotkut Wilma-pikakuvaketta posket innostuksesta hehkuen, kun odottavat iloisia uutisia lapsensa koulutyöskentelystä? Kiertävätkö toiset konetta hartaasti, vihdoin luovuttavat ja ohjaavat hiiren rohkeutta vaativaan kohtaan? Kun pääsevät ohjelmaan, raottavat varovasti ei-dominoivaa silmää ja vilkaisevat, kuinka lapsi on koetellut opettajien työssä viihtymistä. Mielikuvissa Anna avaa Wilman sohvalla vetelehtien samalla kun kuuntelee Hotakaisen, Kyrön ja Nousiaisen jorinoita huolista. Pitäisikö hänen olla enemmän huolissaan lapsen keräämistä vaalenpunaisista ja keltaisista tuntimerkinnöistä vai omasta pelostaan?

Anna katsoo työnsä tulosta, keltainen voikukkapelto on kadonnut, samoin ylipitkät ruohon varret. Peilistä itseään katsominen ei sen sijaan tuo samaa hyvän olon tunnetta. Se ei ole helppoa, vaikka välissä on pölyä ja hammastahnan pärskeitä. Välillä Anna on ottanut puhelimen pois, kun ei ole muuta keksinyt. Välillä hän antanut lisää peliaikaa, kun koulutyö on sujunut. Yleensä Anna on puhunut, vetänyt lapsen mukaan pohtimaan ja miettimään, mitä tapahtuneesta saa oppia. Joskus hän on ollut hiljaa ja vetäytynyt, omat voimat ovat olleet kadoksissa.Kaiken kattavasta vanhemmuuden opaskirjasta olisi ollut Annalle apua. Olisi ollut helppoa etsiä vastauksia oppaasta vaikeisiin äiti-lapsi -tilanteisiin samoin kuin ankanpojat löytävät ratkaisut Sudenpentujen käsikirjasta. Anna on kaivannut oman äidin neuvoja ja parin vuosikymmenen antamaan viisauden etumatkaa. Hänellä ei ole ollut kaiken kattavaa opaskirjaa, hänellä ei ole nyt äitiä. Hänellä on ystäviä, jotka kulkevat polvet naarmuilla ja sydämet avoimina. He rakentavat välimatkaa ja näkökulmia Annan ja lapsen välisiin ristiriitoihin.

– Arsi tarvitsee enemmän aikaa sopeutua uusiin tilanteisiin kuin joku toinen lapsi.

– Ei kaikkien tarvitse olla ulospäin suuntautuneita ja aina reippaita, hiljaisempia ja itsekseen viihtyviäkin tarvitaan.

– Sinulla on herkkä lapsi, hän vaistoaa tarkasti. Muistatko kun sait lahjaksi vihreää ruusunlehtiteetä ja kynttilän? Muistatko, kun hän lämmitti sinulle saunan ja hieroi hartioitasi?

Lapsi tiesi, mitä tarvitsit. Nyt sormi tavoittaa oveen uurretun syvennyksen. Anna saa luvan astua sisään.

– Luuletko, että ope uskoo minua? Ei kuutosen luusereita uskota niin kuin ysin oppilaita.

Anna ymmärtää lasta, hänellä on kuutosen leima otsassa. Huonommuuden tunne on jokapäiväinen tuttu. Lapsi ei avaa itseään ja ajatuksiaan kuin harvoille. Miten opettaja voi tietää, jos lapsi ei kerro omaa näkökulmaansa vaan vetäytyy tai jos hän kertoo, se menee yli? Anna ymmärtää opettajia, heillä on uudet opetussuunnitelmat ja ohjeet numeroarvosteluun. Sitä Anna ei tiedä, laitetaanko oppilaiden arvosanat edelleen tasaisesti polveilevalle Gaussin käyrälle. Opettajilla on kymmeniä oppilaita ja kaikkien erityistarpeet pitää huomioida. Heiltä vaaditaan oppilaiden ja heidän perheidensä ongelmien ratkaisemiseen aikaa ja monen ammattikunnan tietotaitoa. Anna ei kadehdi opettajien työtä.

Anna ottaa lapsen halaukseen. He molemmat ovat saaneet aikaa asetella ajatuksiaan järjestykseen. Lapsi toteaa, että olisi voinut sanoa opettajalle, että tunsi itsensä sairaaksi, ei hän tahallaan pinnannut. Seuraavalla kerralla hän aikoo kertoa olotilastaan ja tunteistaan. Anna tietää, ettei se ole lapselle helppoa, mutta asian ääneen sanominen vie jo luottamusta ja kasvua eteenpäin.

– Leikkasin nurmikkoa, jätin sulle takapihan, Anna kertoo.

– Eipä uskoisi, voikukat nousee jo, lapsi vastaa vilkaistessaan ulos.

– Kasvavat nopeasti, ovat sitkeitä, Anna sanoo pörröttäen lapsen hiuksia.

Johanna Pyrrö

Puheterapeutti, filosofian maisteri
Työnohjaaja STOry
HIMA Happiness Henkinen valmentaja

Frosteruksenkatu 13 C
86710 Kärsämäki

040 7442842
johanna.pyrro@kompassiterapia.fi

Kuuntele podcast

Viimeisimmät kirjoitukset