blogi

Kasvun Pintaa

Elämän makuisia kirjoitelmia matkan varrelta.

Kun aika on
24.07.2018

Aurinko saapuu etelästä Annan paljaille käsivarsille. Tuuli kulkee hiljaa, pyhäpäivä herättää lempeästi, viipyillen. Annan sisällä asuu hetken kauneudesta huolimatta pelko. Hän painaa polkimia voimalla, tunne valjastuu liikkeeseen; ylämäki vaatii voimaa, samoin pelko.

Pyhäpäivän hiljaisuuden halkaisee puhelimen vaativa ääni.

– En vastaa, Anna manaa pysähtymään käskevää soittoa.
Jokin hänen sisällään pyytää unohtamaan käskyn ja ohjaa laskeutumaan alas polkimilta. Anna tottelee lempeyttä. Hätäiset sormet pyörittävät nyörit suoriksi, puhelin osuu käteen repun pohjalta.

– Anna, rikkinäinen ääni puhelimen toisessa päässä vetää henkeä ennen kuin jatkaa.

Kevään keltainen juhla huipentui kokon polttoon ja suklaamunien etsimiseen. Laskevan auringon ja liekkien lomassa vaihdetut katseet kuplivat yhdessäolon riemua.

– Varo, sun makkara tippuu, huudahti sisko äidille.

– Kyllä pääsiäiskokolla yksi makkara täytyy polttaa ja sitten tiputtaa hiillokseen, äiti naurahti ja kumartui pelastamaan mustaksi kärähtäneen herkun.

Yksi löysi suklaamunan kukkaruukusta kellertävien kanervien välistä, toinen halkoliiterin oven takaa. Hupenevat hanget ja koivuhalkoja syleilevät liekit saivat todistaa, kun aikuiset kasvoivat lapsiksi, pyörivät piiriä ja nauroivat vedet silmissä.

Arkena äidin ja Annan puhelinkeskusteluissa vilahti närästys-sana. Äiti kertoi, ettei kahvin jättäminen viilennä ylävatsan poltetta. Hän sai lääkettä, mutta kipu kulki mukana.

– Pääsen nielemään putkea, epäilevät jotain suolistosairautta, äiti huokaisi kauniina torstaipäivänä, jolloin sade viirutti talven nähneitä ikkunoita ja hanget olivat huvenneet.

Ilmapallot, sima ja munkit koristivat isän ja siskon lasten syntymäpäiviä. Äiti oli laihtunut, hän ei maistanut juhlapöydän herkkuja; vaaleanpunaisesta käsilaukusta löytyi mustikkasoppaa ja riisikakkuja. Äiti liikkui levottomasti, hän istui ja hieroi oikeaa reittään. Sisarukset katsoivat toisiaan ja varasivat ajan yksityiselle lääkärille. Äidin silmät täyttyivät kyynelistä, kun hän kiitti lapsiaan.

– Mummu, oletteko te vaarin kanssa pussanneet suulle? kysyi siskon tyttö silmät jännitystä pilkehtien.

– Kysypä vaarilta, äiti vastasi ja pilke tarttui häneen.

– Ollaanhan me, useamminkin saisi, isä vastasi ja iski silmää.

Anna katsoi vanhempiaan, joiden rakkaudessa oli hyvä lämmitellä. Lämpimästä tunteesta huolimatta tuona päivänä pelko astui hänen sisäänsä.

Helatorstain aattona Anna avasi työpaikan oven, ulkona häntä tervehti helteinen henkäys ja kirkkomaalta kantautuvat saattokellot. Pelko muistutti työpäivän keskellä asuinpaikastaan.

– Ei, ei, Anna puisti päätään ja laittoi sivuun ajatuksen, joka lupaa kysymättä hiipi hänen mieleensä.

Äiti istui samaan aikaan lääkärin vastaanotolla. Gastroskopia ei ollut paljastanut ylävatsan poltteen syytä. Ultrassa ei ollut näkynyt sisäelimiä, jokin neste oli peittänyt ne.

Aaton iltana Anna puristi rattia. Kuuma, musta asfaltti oli sumea, silmät täyttyivät kyynelistä.

– Tältäkö se tuntuu, kun luetaan kuolemantuomio? oli äiti hetki sitten sanonut ääneen kysymyksen, joka jyskytti Annan korvissa.
Lääkäri oli pahoitellut ja kertonut, ettei syöpää voi sulkea pois. Neste vatsassa oli askiittia, jota myös syöpäkasvaimet erittävät. Anna ymmärsi sumeaa asfalttia ajaessaan, että nyt pelon kanssa oli elettävä.

Kevään juhlaputki jatkui. Äitienpäivänä Annaa ahdisti, tunnelma hänen sisällään oli raskas kantaa, tai raskas oli kepeä ilmaisu sille, miltä pelko tuntui. Äiti istui pienenä ja hauraana sairaalan sängyssä pastellinpuna-sinisessä asussa, vain hänen vatsansa oli iso. Vatsa oli täynnä nestettä, sinne ei sopinut ruokaa. He muut maistelivat sängyn jalkopäässä suklaalla koristeltua kakkua, jonka äiti oli edellisenä päivänä leiponut.

Syöpä, syöpä haimassa, kivut saivat nimen. Tieto pysäytti. Sai haukkomaan henkeä. Kouraisi sydämestä. Veti jalat alta. Laittoi kaiken sekaisin. Nosti kyyneleet silmiin. Sai huutamaan. Väsytti. Laittoi kiukuttelemaan. Pelotti.

Perhe yhdisti voimansa, painoi peukut yhteen ja päätti, että yhdessä he ovat enemmän kuin sairaus. Yksi hankki tietoa. Toinen käytti lääkärisuhteita hyväkseen tunnontuskia kokematta ja vaati nopeampia tutkimus- ja toimenpideaikoja. Yksi selvitti korvausasioita. Toinen otti yhteyttä ravitsemusasiantuntijaan, poimi nokkosia ja opetteli puristamaan kasviksista vihermehua. Yhdessä he lohduttivat äitiä ja toisiaan, rukoilivat ja toivoivat. He juhlistivat vanhempien 50-vuotiskihlapäivää ja uskoivat, että äidin seuraavaksi kesäksi suunnittelema vihkivalan uudistaminen toteutuu. Ja iltaisin he itkivät itsensä uneen.

Anna jakoi suruaan sisarusten kanssa. He olivat hukassa, eivät olleet koskaan aiemmin silittäneet kuolemansairaan äidin poskia. Isäänsä he katsoivat ihmetellen ja kunnioittaen, kuinka hän jaksaa pitää puolisostaan huolta. Anna jakoi suruaan ystävien kanssa. He eivät olleet hukassa, olivat itse kokeneet saman. Viisas ystävä sanoi, että isä jaksaa. Hän ei voi puolisonsa syövälle mitää, mutta vaimoaan hän voi hoitaa.

Lapsensa rippikirkossa Anna katseli läheisten riviä, josta äiti puuttui. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie -sanat nostivat muistoja mieleen enemmän kuin Anna jaksoi kantaa. Äiti lauloi paljon. Jokin Annan sisällä kertoi, että pian on aika. Edellisenä iltana hän oli käynyt syöpäosastolla. Äiti oli juuri oksentanut. Puristamansa vihermehun Anna oli laskenut valkoisen pöydän reunalle, sen aika olisi ehkä myöhemmin. Äiti oli ollut väsynyt ja rikki. He olivat jutelleet tunteesta, kun keho pettää. He olivat jutelleet vihasta, kun keho pettää. Äitiä ei voitu leikata, syöpä oli vatsanpeitteillä.

Anna oli hieronut äidin jalkoja öljyllä, silittänyt otsaa ja vienyt syvärentoutuksessa järven rantaan, mökille, äidin lempipaikkaan. Kivut olivat kadonneet hetkeksi, mielikuvissa oli ollut hyvä liidellä: Pehmeä hiekka jalkapohjissa, auringon lämpö iholla, leppeä tuuli hiuksissa. Mökin takaa hiipivä suopursun tuoksu, joka sekoittui hirsien ja rantasaunan piipusta tanssivaan savuun. Järven selältä kantautuvat lokkien kirkaisut ja mökin harjanteella poikasiaan ruokkivien pääskysten kirskutukset; lempeät laineet, jotka kuiskaten uivat kohti rantaa. Raskas oli jälleen kevyt sana kertomaan tunteesta, kun Anna oli sulkenut sairaalan oven ja suunnannut lapsensa juhliin. ”Tiedäthän, että mummu rakastaa sinua aina.” -viesti tavoitti ehtoolliselle polvistuvan nuoren.

Ehkä kaksi viikkoa oli lääkäri arvellut, kun sisko oli kysynyt, kuinka kauan on jäljellä. Hoitoja ei voinut aloittaa, äidin kunto oli romahtanut. Jalat pettivät Annan, hän otti käsillään tukea kylmästä laattalattiasta. Kaikki jäisi kesken. Äiti ei pääsisi kotiin. Hän kertoi, että haluaisi katsella keittiön ikkunasta. Äiti ei keittäisi uusia perunoita eikä leipoisi raparperipiirakaa, hän ei kattaisi lautasia pitkälle pöydälle, jossa istui hänen perheensä nuorimmasta vanhimpaan. Äiti ei pääsisi mökille. Hän ei ollut kertonut, että oli löytänyt käsin kudotun gobeliinin, josta oli haaveillut. Hän ei ehtisi kiinnittää hirsille seinävaatetta, jossa kolme kaurista ylittivät puron.

Kolme tuntia oli aika, joka annettin lahjaksi Annalle. Hän ymmärsi runoilija William Blaken sanat ”elää ikuisuutta hetkessä”, syvemmin kuin koskaan. Anna sai jutella, itkeä ja nauraa äidin kanssa saattohoitopäivän ensimmäisen illan. He muistelivat, kuinka sisarukset leikkivät apinoita ja hyppivät lapaset jaloissa laajenevissa pälvissä ja saivat äidin hermostumaan. He matkasivat helteiseen aamuun, jolloin poimivat mustikoita ja kävivät kylpemässä linnunmaidon lämpöisessä järvivedessä hien ja
sormien sinen pois.

William Blake: Auguries of Innocence

To see a World in a Grain of Sand
And a Heaven in a Wild Flower
Hold Infinity in the palm of your hand
And Eternity in an hour

Äiti toivoi, että hautajaisissa lauletaan ”Mun sydämeni tänne jää”. Hän kertoi, ettei pelkää kuolemaa. Rakkaita hänen tulee ikävä. Äiti sanoi, että hänen sydämensä jäisi läheisten luo. Hänen rakkautensa tulisi asumaan kaikissa, joita hän on koskettanut.

Saattohoidon seuraavana päivänä äiti puhui väsyneesti ja epäselvästi; suu oli kuiva, lihakset eivät jaksaneet tehdä työtä. Läheiset saivat lahjaksi kuitenkin pilkahduksen rakkaastaan.
– Tunnetko tällaista partasuuta? isän veli kysyi sängyn vierellä.
Äiti kokosi voimansa ja lausahti: Hädin tuskin.
Ja Anna näki, että äiti hymyili.

Kun aika saapui, korkealta paistava keskikesän aurinko lämmitti, tuuli oli vaiti, jakoi tyhjyyden. Elämään ilmestyi viiva. Viiva viilsi ajan halki: aika ennen äidin kuolemaa ja aika kuoleman jälkeen. Äiti nukahti isän käsivarsille. Lapset olivat matkalla, kaikki pienen matkan päässä. Ehkä näin oli hyvä, hetki oli vanhempien oma, yksityinen. Anna polki ylämäkeä, kun siskon mies sai henkäyksen jälkeen rikkinäisellä äänellä kerrottua, että äidin aika oli saapunut. Veli istahti jakkaralla lastensa kattaman kahvipöydän ääreen ja joi muovimukista, kiire oli kadonnut. Äiti oli opettanut, että pienimpienkin tarpeet olivat tärkeitä.

Auguries of Innocence, suomennus Risto Ahti

Nähdä Maailma Hiekanjyvässä
Ja taivas Villikukassa
Pitää Äärettömyyttä kämmenellä
Ja elää Iänkaikkisuus tunnissa

Johanna Pyrrö

Puheterapeutti, filosofian maisteri
Työnohjaaja STOry
HIMA Happiness Henkinen valmentaja

Frosteruksenkatu 13 C
86710 Kärsämäki

040 7442842
johanna.pyrro@kompassiterapia.fi

Kuuntele podcast

Viimeisimmät kirjoitukset