Tiedätkö, miltä tuntuu, kun sukkahousut kinttuavat saunapuhtaalla iholla
jumalanpalveluksen kaikuessa vihreäkuorisesta Luxor-radiosta? Minä tiedän. Virenin kultajuoksujen aikaan sukkahousut olivat syöneet nailonia ja puuvillaa. Ne kutistuivat pulsaattorikoneen mankelirullien välissä ja huuhteluvedessä sotkukorennon pyörteessä. Kun puhtaat varpaat työnsi teriin, kohosivat housut vähän polvien yläpuolelle. Äidin riuskojen vetojen ansioista nailonpuuvilla antoi periksi ja nousi omalle paikalleen, mutta kinttusi, ja pyhäpäivän rauha rätisi.
Kun kuulen paljon parjattua toista kotimaista kieltämme, palaa mieliini kesälomamatka kolmen kruunun naapuriin, jossa kaikki oli paljon paremmin. Huiskutimme valkoisen Pösön takaikkunasta tädillemme ja serkuillemme. Ikävä kuristi kurkussani ja silmäkulmiini kiertyi kosteutta, vaikka sinikeltaisessa naapurissamme paistoi aina aurinko. Vilkaisin pikkusiskojani, jotka naureskelivat ja pomppivat iloisina kotimatkasta ja turvavyöttömyydestä. Minä nieleskelin ja pyyhin salaa silmien kosteutta kämmensyrjiin. Kotiin oli hyvä palata, mutta ikävä jäi.
Kolmas muisto liittyy aina valmis -lupaukseen. Meitä oli seitsemän tytön ryhmä. Koulujen ja harrastustoiminnan alkaessa eräänä kuulaana elokuun iltana loimme katseemme taivaalle ja tavoitimme ylväiden kuustenlatvojen jälkeen Otavan. Tähtikuviosta saimme ajatuksen vartiomme nimeksi. Kaikki sujui kuviossamme tähtikirkkaasti, kunnes tarvitsimme johtajan. Sain kunnian luotsata rykelmäämme enkä kieltäytynyt, koska olin aina valmis enkä halunnut pahoittaa kenenkään mieltä. Otava loisti aikansa, kunnes ylivastuuntuntoisena johtajana koin, etten osaa valaista kuuden partiotytön taivalta tarpeeksi.
Tiedätkö, mikä yhdistää näitä kokemuksia? Erityisherkkyys. Voit naurahtaa termille ja sen sisällölle, mutta silloin ajattelen, ettet ole perehtynyt aiheeseen. Puolalainen kirjailija Stanislaw Jerzy Lec on kirjoittanut: ”Aina on eskimoita, jotka ovat valmiita neuvomaan kongolaisille, miten parhaiten selviää helteellä”. En tiedä erityisherkkyydestä tarpeeksi, en ole paljasjalkainen kongolainen. Olen elänyt hermostojärjestelmäni kanssa kohta puoli vuosisataa, mutta ymmärtänyt ominaisuuteni vasta vuoden päivät. Sain ystävältä lainaksi Elaine Aronin kirjan, kahlasin sen läpi ja katselin kokemuksiani uudesta, ymmärtävästä näkökulmasta. Luin Heli Heiskasen tekstejä ja kävin tekemässä herkkyystestin, jonka väittämistä vain muutama ei istunut pirtaani. Työmatkoja ajaessa kuuntelin Eevi Minkkisen ja Tuula Ahteen erityisherkän verkkokurssin äänitteitä sekä uppouduin kaltaisteni elämäntarinoihin. Hiljalleen ymmärsin sukkahousujen kinttuamisen, ikävän ja itkun yhteyden sekä velvollisuudentunteen, joka nostaessaan päätään tukahduttaa ei-sanan vetoamalla siihen, ettei halua loukata ketään.
Elokuvateatteri Plazassa punaiset tuolit tuoksuivat tuoreilta ja valkokankaalla pyöri Suden arvoitus. Minä hukutin uuden tuolin kyyneleihin ja nikottelin, kun ilma ei kiertänyt, sisääntulo ontui. Lähellä istuvien katseet hämärässä teatterissa vaihtelivat asteikolla säälistä kiukkuun tai niin ilmeet tulkitsin. Lasteni ilmeitä minun ei tarvinnut tulkita, luin heidän kasvoiltaan tekstin suoraan, joka oli kirjoitettu isoilla aakkosilla: Äiti, lopeta, sua saa hävetä.
Lapseni ovat myös herkkiä ja he ovat poikia, erityisherkkyys periytyy. Minulla ei ole mitään hätää ominaisuuteni kanssa, olen sinut sen kanssa, että tyhjennän kyynelvarastoni elokuvateatterissa. Ajattelen paljon nuoria miehiä ja poikia, koska elän miesten maailmassa. Sen lisäksi, että olen naissukupuolen edustajana vähemmistönä kotona, myös asiakkaistani suurin osa on poikia. Osa asiakkaista on todella herkkiä, osa vähemmän ja osa ei juuri ollenkaan herkkiä, mutta he kaikki ovat valloittavia miehenalkuja omien omanaisuuksiensa kanssa, ja sopii viikon terapia-aikoihin joku tyttökin herkkyyksineen päivineen.
Herkkä ihmisen alku näyttää oikean luonteensa päiväkodin ja koulun lapsiryhmässä vasta, kun voi täysin luottaa opettajaan ja toisiin ikätovereihin. Siihen saakka hän katselee sivusta, kun toiset pukeutuvat vapun tai halloweenin kunniaksi naamiaisasuihin. Herkkä ihmisen taimen sopeutuu muutoksiin hitaasti. Vanhemmat saavat valmistella muuttoa uuteen kotiin vuoden päivät ja silti lapsen sydän jää vanhan kodin leikkihuoneeseen.
Pomosi tuskin on narsisti, lapsesi erityisherkkä ja sinä keliaakikko –kolumnin otsikosta nousivat kaikki ihokarvani pystyyn. Onneksi avasin linkin ja luin kirjoituksen, jossa Anu Ubaud pohtii itsediagnosointia. Tekstin toinen viesti on, että löytäisimme lapsiryhmästä oikeasti erityishuomiota tarvitsevat ja ihokarvani laskeutuivat lepoasentoon. Olen ammatinharjoittaja, joten en ota kantaa pomojen narsismitaipumukseen ja kokemuksesta olen saanut oppia, että vaikka suuni rakastaa vehnää, niin suolistoni ei pidä kyseisestä viljasta, vaikka en ole keliaakikko. Ja tällä hetkellä vain minä tiedän, millaisen jäljen jätän vessanpyttyyn, sillä olen onneksi saanut istua tuotoksillani yksin lähes kymmenen vuotta.
Minulla ei ole ollut suuria ongelmia eritysherkän autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermostoni kanssa elämisessä. Sukkahousujen kinttuaminen, helposti näyttämölle vierivät kyyneleet ja liikuttuminen, vaikeus kieltäytyä, kun ymmärrän toista enkä halua loukata häntä ovat piirteitä, joiden kanssa olen neuvotellut joskus läpi yön kuten poliitikotkin tekevät. Ajattelen, että sukupuoleni on suojannut minua. Jos isäni olisi lahjoittanut minulle y-kromosomin ja olisin syntynyt xy-kromosomiparilla varustettuna, kuinka kantaisin eritysherkät ominaisuuteni. Jos poika näyttää herkkyytensä, leimataanko hänet mammanpojaksi, nössöksi vai sukupuoliselta suuntautuneisuudeltaan vähemmistöön kuuluvaksi. Näissä määritelmissä, jos nyt ihmistä minkään kategorian sisään saa sopimaan, ei ole mitään vikaa, mutta toisen tehtävä ei ole lokeroida tai leimata ketään.
Eritysherkät pojat ja miehet ovat kokemukseni mukaan mitä parhaimpia tyyppejä, silloin kun he uskaltavat ihastella vesipisarassa heijastuvaa sateenkaaren värikimaraa, kuunnella Vivaldin viulukonserttoja tai Metallican Nothing else matters -kappaletta täydellä sydämellä desibelit katossa tai lattiassa ja itkeä katsoessaan Suden arvoitusta tai Pikkuleijonien kultaottelua. Kun tunteita ei tarvitse peittää, silloin voi näyttää itsensä sellaisena kuin on ja se juuri on parasta ihmisessä, oli tyttö tai poika, mies tai nainen tai jotain muuta.
Erityisherkät ovat hyviä tyyppejä kuten vähemmän herkätkin vain erilaisia. Vastakkainasettelu tai toisen leimaaminen huonommaksi tai paremmaksi ei palvele ketään. Toisen kunnioittaminen erilaisuudesta tai samankaltaisuudesta huolimatta sen sijaan palvelee kaikkia.
Nyt vetäydyn päivälevolle. Työpäivä oli hyvä, mutta kymmenien ihmisten kohtaaminen vaatii palautumishetken, ettei ylivire yllätä. Vire voi hiipiä sietorajan yli hitaastikin jonkin ihanan asian, esim. valloittavan ihmisen, mielenkiintoisen elokuvan tai kirjan varjossa. Ja välillä kirjoittaminen tempaa mukaansa, tarjoaa flow-kokemuksen ja jättää sielun värisemään.
