– Voinko ottaa näitä valkoisia Teema-lautasia? kysyt, kun avaat astiakaapin oven.
Nyökkään, sillä sanat jumittuvat kurkunkannen alle eivätkä jaksa punnertaa ääniväylää tukkivaa estettä auki. Ei ihme, sillä kantta painaa 19 viimeistä vuotta, joiden liian nopeaa kulumista ihmettelen. Käärit lautaset pyyhkeiden sisään ja täytät pahvilaatikon, joka on matkalla uuteen kotiisi. Minulla järki ja tunteet seisovat vettyneissä juoksuhaudoissa pitkästyneinä ja ampuvat vuorosanoilla toisiaan. Ihmettelen vuorosanasotaa ja odotan ihmettä. Odotan, että osapuolet sanoisivat ymmärtävänsä toisiaan ja toivovansa rauhaa kuten nuoret sotilaat tekivät joulun aikaan länsirintamalla ensimmäisessä maailmansodassa. Pelaisivat jalkapalloa ja vaihtaisivat ajatuksia, sopu löytyisi, kun nousisivat asemasodan muuraamista juoksuhaudoista ja pysähtyisivät kuuntelemaan toisiaan. Tarpeet ovat samanlaiset, tulla kuulluksi ja kohdatuksi.
– Lakanat, onko sulla niitä riittävästi?
Yhteisiin hetkiimme mahtuu paljon. Kaikesta en ole ylpeä. Karjuin leijonaäitinä ihan turhaan, kun avasin ulko-oven roikottaen käsissäni työlaukkuja ja kauppakaseja enkä nähnyt tyhjää lattiapintaa niin paljon, että olisin löytänyt jaloilleni laskupaikan. Käsissäni roikkuvien painojen lisäksi kannoin mukanani väsymystä ja hikeä enkä osannut ylittää, alittaa enkä kiertää vaatteistasi, kengistäsi ja repustasi leviävää kasaa. En ymmärtänyt, että minun olisi mentävä läpi. En ole ylpeä siitäkään, etten aina pysähtynyt ja kuunnellut sinua. Kerran tultuasi koulusta kotiin kerroit heti astuessasi ulko-oven kynnyksen yli saunamittarista, jonka olit sahannut puukäsityötunneilla. Sinua harmitti, kun mittarin viisari liikkui väärään suuntaan. Minun ajatukseni liikkuivat liian moneen suuntaan ja sinun kertomuksesi jäi kuulematta ja pettymyksesi jakamatta. Löylyä nakatessani ihmettelin mittaria, ja sinä ihmettelit äitiä, joka ei ollut kuullut tarinaasi ja lohduttanut aloittelevaa puuseppää.
– Tuparilahjaksi voisitte ostaa kattilan ja laseja.
Nuorena kirkasotsaisena äitinä, täynnä kasvatusoppaiden ihanne-elämää loin mielikuvia, kuinka lapsuutesi ja nuoruutesi sujuvat hyvin, suorastaan loistavasti. Kasvat ja kehityt kuten oppaissa lukee: Ensimmäisen syntymäpäiväsi aikoihin otat horjuvia askeleita ja tapailet sanoja. Esikoulussa opit lukemaan ja myötäelämisen taitosi kehittyy, opit ottamaan toiset huomioon. Peruskoulussa saat hyviä arvosanoja, löydät iloa jalkapallon pelaamisesta ja pianonsoitosta, kunnioitat ihmisten erilaisuutta. Lukiossa nautit ystävien seurasta, kirjoitat ylioppilaskirjoituksissa monta ällää ja katselet maailmaa avoimin, luottavaisin aistein.
Nuorena ihanne-elämän kuvin varustettuna äitinä ajattelin suojelevani ”sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi.” Mutta minun käteni ei estänyt kaikkea. Näit, kuinka sairastuin vakavasti ja pelkäsin lähteväni täältä ennen kuin sinä kasvat aikuiseksi. Ajoit syntymäpäiväjuhliesi aikana auton alle tai kuten itse täsmensit, kävit auton konepellillä mutkan ja tipuit renkaiden eteen. Yhdeksän kynttilää jäi odottamaan puhaltajaa, kun lähdit ambulanssilla lääkäriin. Kuulit keskustelun vanhempiesi erosta ja jouduit valitsemaan kumman, äidin vai isän asunnon kynnyksen yli astut kotiin.
– Entä pyykinpesuainetta ja mäntysuopaa, onko sulla niitä?
Luot kysymyksen kuultuasi minuun sellaisen katseen, että ymmärrän olevani pihalla. Tosin en ole pihalla vaan seison kynnyksellä, johon olen jumittunut. Kun uusi elämänvaihe avaa oven, siitä saa astua uteliaana sisään. Selän taakse jääneitä tapahtumia voi kiittää kaikesta, mitä ne ovat meille tarjonneet ja opettaneet ja jättää hyvästit. Miksi monet asiat on paljon helpompi sanoa kuin tehdä?
Olet nähnyt, että vaikeuksista; sairauksista, onnettomuuksista ja eroista selviää. Ne jättävät jälkensä, opettavat ja kasvattavat meitä, laajentavat ja syventävät ihmisyyttämme. Ne sulkevat vanhoja ovia ja avaavat uusia. Me vanhemmat kuvittelemme opettavamme teille lapsille elämäntaitoa, mutta huomaamme usein, kuinka te viitoitatte suuntaa meille – sinä astut uteliaana kynnyksen yli kohti uutta ja näytät minulle mallia.
Olet saanut juuret, elämänmakuiset juuret, joissa on säröjä ja haavaumia, sillä kaikki ei mennyt loistavien suunnitelmieni mukaan. Hyvä niin, sillä jostain olen ylpeä, kun tunnen, kuinka rakkaus säröistä huolimatta tai juuri niiden takia virtaa juuristasi sydämeesi.
