Samana päivänä, kun prinsessa Diana kuoli, minä astelin ison, jo laskeutuneen vatsani kanssa järven rannalla. Varpaani upposivat hiekkaan, ja aurinko helli kanssani vatsan kaarta. Mielikuvissani hellin vaaleanpunaisia, pitsireunaisia unelmia tulevista hetkistä esikoiseni kanssa.
Pitsireunaiset unelmat arjesta ajelehtivat meidän ohi jo synnytyksessä, joka ei sujunut ohjekirjan eikä neuvolassa saadun valmennuksen mukaan. Vain harmaat, matalalla matkaavat pilvet löysivät meidät ja pitivät otteessaan, vaikka tuuli niin, että vahvat, vuosisadan elämää todistaneet kuuset huojuivat ilmavirran otteessa.
Kuinka sinä voit, kun saat painaa ylivirittyneen kehosi ja mielesi petiin, etsit unenjuurta ja juuri, kun saat otteen siitä, heräät vaativaan itkuun? Hyssyttelet ja soudatat, syötät ja röyhtäytät, saat pienen nukkumaan. Vaivut uneen ja heräät tuttuun itkuun, joka vaativuudellaan täyttää jokaisen millimetrin makuuhuoneessa. Vilkaiset yöpöydällä tököttävää herätyskelloa, joka kertoo anteeksipyytäen, että olette nukkuneet kolme varttia. Lasket betonisäkeiltä tuntuvat jalkasi pehmeälle matolle ja raahaat askeleesi kohti vaativuuden alkulähdettä.
Harmaat pilvet ovat sitkeitä, ne eivät väisty päältänne – kuvio toistuu lukemattomia kertoja ja yötä seuraa uusi matalalla matkaava yö. Kierre nostaa pelon: voitko enää koskaan nukkua niin, että auringon säteiden herättyä nostat omalta tuntuvat jalkasi sängyn reunan yli, astelet vessaan ja katsot peilistä kaikkien roiskeiden välistä tuttuja kasvoja ja hymyilet.
Kehoni puutuu, pohkeita ja käsivarsia pakottaa. Aika menettää merkityksen, mikron digitaaliset numerot vaihtuvat, mutta eivät kerro, kuinka tarina jatkuu. Kasvojani kiertää hämähäkin seitti, silmissäni leijailee vaaleita länttejä kuin markan kolikoita. Kasvan keinutuoliin kiinni. Muratin vahvat oksat kiertyvät ympärilleni, sitovat reiteni ja lantioni keinuun, kiemurtelevat ylös lukiten käteni lapsen ympärille ja nojapuihin. Oksat jatkavat kasvuaan, peittävät vatsani, rintani ja kasvoni, takertuvat hiuksiini. Keinun heijaava liike sammuu, sulaudumme murattiin, jonka osaksi kasvamme. 
Minä en jaksanut esikoiseni kanssa hyvin. Tunsin esikoiseni kanssa pettymystä, katkeruutta, vihaakin.
Nyt lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen katson taaksepäin nuorta, vasta äidiksi kasvavaa naista, joka raahaa jalkojaan vanhemmuuden alkumetreillä, lempeydellä. Ymmärrän, kuinka ihminen kärsii unenpuutteesta ja siitä, ettei saa omaa aikaa uneen ja lepoon. Lapsi on rakas, mutta se, ettei pääse edes vessaan kuulostelematta, milloin vaativa itku alkaa, ahdistaa.
Kirjoitin kokemuksistani ja tunnoistani kirjan, Esikoiseni-romaanin. Lisäsin muutaman sivujuonen, höystin ja liioittelin, etäännytin ja loitonnin, keksin ja sepitin, mutta tunnelmat ja tunteet ovat aitoja. Kirjan avulla haluan lisätä lempeää avoimuutta pienten lasten vanhempien maailmaan ja toivon, ettei kukaan joudu väsymyksensä kanssa niin tiukoille, että elämänilo katoaa.
Sain apua ja tukea läheisiltäni ja neuvolasta. Jaksoin selvittää, miksi lapseni itkee lohduttomasti joka ilta ja yö. Matalalla matkaavat pilvet alkoivat rakoilla, näkyi palanen sinistä taivasta, joskus jopa auringonsäde, joka karkasi kasvoilleni ja heijastui esikoiseeni. Vatsavaivat ja itkut vähenivät, löysimme toisemme ja opimme rakastamaan. Syntyi ehkä vahvimpia siteitä, mitä ihmisen elämässä voi syntyä.
Kun pieni on vatsallaan, häneltä tulee iso hapanmaitopulautus, joka on pois vatsanväänteistä. Käärin lapsen pyyhkeen sisään ja otan syliini, hän katsoo minua tummilla silmillään tarkasti. Aivan kuin hän näkisi lävitseni ja tietäisi, mitä ajattelen. Ehkä hän tietää, tietää kaiken oleellisen. Hän aistii, rakastetaanko häntä. 
              – Nukutaanko ensi yö? Sitten äiti jaksaisi paremmin näyttää, kuinka paljon sinua rakastaa.